Tiesin, että varsinkin tästä ensimmäisestä tekstistä tulis maailman vaikein. Miun pitäis kai esitellä itteeni tai edes sitä, minkälaiseks tätä blogia meinasin alkaa työstää. Mistä tää kertoo, minkälainen mun elämä on. Ja että millasta tekstiä joku tätä joskus ehkä lukeva tulee lukemaan. Mut toivon, että se tässä kirjotusten myötä tulee selviämään. Myös itelleni.
Oon asunu koko ikäni tässä samassa pikkukaupungissa, jota 18 vuoden aikana oon oppinu vihaamaan. Sen takia, että täällä ei oo ketään, täällä ei oo mitään. Ainut asia, minkä takia tää kaupunki ikinä pääsee uutisiin on se, että täällä on niin paljon väkivaltaa. Ei oo mikään iso uutinen, jos jossain puhutaan että täällä joku on hakattu siihen kuntoon, että makaaa yliopistollisessa sairaalassa.
Kirjotin aiemmin blogia yhdessä toisessa paikkaa, jossa tosin mulla oli ystävinä liian monta oikeessakin elämässä olevaa ystävää. Oon vaan alkanu huomaamaan, etten voi kirjottaa sinne siitä mistä oikeesti haluaisin. Vaikka mun ystävät on parhainta maailmassa, välillä vaan tuntuu ettei ne ymmärtäisi. Että mulla ei oo täydellistä parisuhdetta, että oon välillä kamalan itserakas enkä niin ihmisrakas, miltä ulospäin yritän näyttää. Ja että välillä haluaisin olla yhtä vapaa kuin ne, vaikka en oo koskaan rakastanut ketään niin paljon kun mun poikaystävää. Se on myös ihminen, johon pystyn eniten maailmassa luottamaan.
Se syy, miksi oikeastaan teki mieli alkaa tänne kirjoittamaan, on esimerkiksi eilinen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun lähden baarista ja seuraavana aamuna kuulen, että kaverit on pitänyt taas hauskaa ilman mua. Mistä johtuu, että aina kun oon paikalla niin kellään ei ole kivaa? Vaikka eilen kuvittelin vielä olevani hauska, kun olin niin kännissä.
Ehkä miullekin selviää tässä matkan varrella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti